Ensimmäiset oireet alkoivat jo keväällä 2016. Janotti, janotti ja aina vaan lisää janotti ja tuntui jottei mikään vesimäärä auttanut. Aivan kuin olisin kuollut janoon. Painoni alkoi tippua vaikken jaksanut enään kuntoilla. Väsytti niin että nukuin 12 tuntisia öitä ja silti aamulla herätessäni väsy vain jatkui päivälläkin. Ja kun join tietysti juoksin wc:ssäkin sitä mukaan eli koko ajan ja yöllä myöskin. Olin samoihin aikoihin aloittanut astmalääkityksen ja ensin epäilin niitä näihin oireisiin. Soitin terveyskeskukseen ja kyselin onko mahdollista että astmalääkkeet janottaisivat niin paljon. Sain vastauksen jotta vasta syksyllä lääkäreillä on puhelinaikoja jolloin voisin asiasta kysellä enemmän. Tyydyin siihen silloin.
En ymmärrä miksen kuunnellut kehoani silloin vain jatkoin elämäni kestäen kaikki nuo selvät oireet alkavasta diabeteksesta. Miksen mennyt mittaamaan sokeriarvoja silloin.
Syksyllä sitten alkoivat kovat vatsakivut. Alussa söin niihin kipulääkettä. Luulin aluksi, että ne olivat vain samaa ärtynyttä suolivaivoja mitä olen joutunut melkein koko elämäni kestämään. Kohta sitten ei kipulääkkeetkään auttaneet. Kivut vain pahenivat ja lopulta, kun en enään jaksanut olla töissä menin terveyskeskukseen. Siellä mitattiin verensokeriarvot ja ne olivat yli 19. Sain samalla määräyksen mennä heti sairaalaan. Siellä sitten vatsakipuisena sain diagnoosin aikuistyypin diabetes.
Sain tablettilääkkeen joka ei sopinutkaan minulle. Niistä tuli vain lisää kovia vatsakipuja. Lääkäri ehdotti pitkää sairaslomaa, jotta elimistöni ehtisi tottuisi lääkkeisiin. Mutta ei kukaan jaksa jo aiemmin kovien vatsakipujen päälle vielä lisää kipuja. Tablettilääkityksen takia juoksin Wc:ssä koko ajan. Nälkä hävisi täysin ja laihdui melkein kilon päivässä. Olo oli tosi kamala. Huimasi kun nousin ylös tai yritin syödä edes hieman. Mietin että jos näin kipeäksi tulen diabeteslääkkeillä en todellakaan niitä syö. Sitte aloitin isuliinihoidon ja olo alkoi tutua paremmalta. Toisi vatsakivut eivät hävinneet mihikään. Oli ihmeellinen painon tunne vatsalla joka paheni syödessä.
Sitten olikin opeteltava pistämään insuliini. Ensimmäisen kerran olin aivan paniikissa. Ajattelin etten pysty siihen. Olin muutenkin piikkipelkoinen ollut aina. Meni kauan ennenkuin ensimmäisen kerran uskalsin insuliinin pistää. Kyllähän siihen tottui ajan myötä. Mutta siihen ei, että tämä on sitten loppuelämäni.
